Illalla voi nukkumaan mennessä miettiä, miten kalat uivat verkkoon..

Sukulaismiehet verkonlaskussa.

Heilahdin aikanaan kolmisensataa kilometriä miehen perässä etelään lapsuusmaisemista. Aina lasten loma-aikoina sitten palataan vanhaan kotikylään, mummolaan.
Tuttu murre, tutut talot. Ja tutut suvun harrastukset.
Kalastusta verkoilla, pilkillä, katiskalla, ongella, koukuilla, atraimella, haavilla, heittäen, vetouistellen ja perholla. Kaikkea on kokeiltu, keskimäärin vaatimattomin tuloksin. Mutta tärkeintä onkin se fiilis. Ison kalan odotus. Tai edes kalan odotus. Ja vanhat kalajutut.
I moved 300 km away from my home village for a man. This man was worth leaving my family, but every holiday we visit grandma’s. And we fish! And we tell fishing stories! And in these fishing trips and over and over heard fishing stories, we haven’t much of the catch. I guess it is the feeling of being together and the familiar sound of the local dialect in those stories that makes fishing precious to me.