Olen luvannyt kirjoittaa maalaisrealismia ja sen lupauksen olen pikkuisen pettänyt kepeillä päivityksillä. Oikeasti täällä ihanalla maaseudulla on välillä jokainen yksin ja masentunutkin. Käytännössä olen hoitanut kriisiäni mainitsemalla syöpäkontrollissa polvien ja lonkkien ongelmista, jonka seurauksena selkäni on kuvattu kahdesti, huoh. Olen myös lukenut Ben Furmania, fokusoinnin perusteita ja muita luonteelleni ominaisia ratkaisukeskeisiä opastuksia, jonka seurauksena olen ukkokultaa keskusteluttaessani saanut hänet varmaan unelmoimaan naisettomasta maailmankaikkeudesta.
Tällä hetkellä ainut pelastus on kesäduuni ja Sherwoodin iloiset veikot, joiden seurassa olen nobody ja aivojakaan ei juuri tarvita. Miten te pääsette tästä viidenkympin seudusta yli? Mistä löytyy tarkoitus? Mikä on suunta? Onko mitään tärkeää?
Driving two hours a day, working eight hours with happy fellows of Sherwood (realty services team) and walking in the nature has kept me sane for the last weeks. No thinking, no status. This is called midlife crisis, I guess.
Legs hurt, nights are awful and life seems to be an absurd paradox.
Living in the countryside
makes you happy they say. Noup. You have every psychological periods as
everyone else and depression can catch you even harder, because the community
is so small. Can you give me any advice, how to get over? What is important? Is
anything important? What is the meaning of the life?
Vai viidenkympin kriisi sinulla on. Ihan piti miettiä millainen vaihe minulla oli viisikymppisenä. Ikään liittyvää kriisiä ei minulla mielestäni ollut, minulle tuli syöpä juuri synttäreiden jälkeen ja siinähän sitten vierähti muutama vuosi. - Aurinkoisia alkukesän päiviä!
VastaaPoistaNo huh, onpa ollut synttärilahja siinä! No, minä oon aina kahlannut näitä syviä vesiä miettiessäni, mistä kaikki tulee ja minne kaikki menee, niin tässä ei silleen ole mitään uutta. Oma syöpä meni toki kriiseillen, mutta ei ihan tämmöistä merkityksen etsintää sen aikana tullut. Toivoskellaan tosiaan kesän tuloa, pääskysiä ainakin on paljon täällä, vaikka luntakin on vielä!
PoistaMinä otin viisikymppisenä uuden miehen. No, tämä oli kyllä tosi huono kommentti, koska ei se miehen vaihto siihen ikään mitenkään liittynyt. Ei siitä enää monta vuotta mennytkään, kun hävisi työpaikka. Päättivät vain suuret johtajat ulkomailla lopettaa ne Suomessa tehdyt julkaisut, joita minä hoidin. Oli siinä jonkin aikaa merkitys ja suunta kadoksissa, ja liittyihän se ikäänkin sen kautta, miten voimakkaana ikäsyrjintä iski vasten kasvoja työmarkkinoilla. Sittemmin on tilalle tullut oikea pysyvä merkitys ja se on perhe ja muut läheiset. Ja se suunta ja elämän tarkoitus on itselleni kirkastunut näin: elää hyvää ja rehellistä pienen ihmisen elämää kaikkia lähimmäisiä kunnioittaen sekä luontoa ja tätä planeettaa parhaani mukaan vaalien. Sen kun vielä näkisi, että jälkikasvu löytyy kunnolla oman paikkansa. Mitään muuta murehtimista ei näin kuusikymppisenä olekaan.
VastaaPoistaMyllerrykset tulevat, suunta ja ajankohta ilmeisesti vaihtelevat. Onpa ollut sinullakin muutoksia.
PoistaJuuri tuon fokusointihomman anti on ollut, että tunnistaisi edes, mistä on kysymys, mikä on vialla, kun oikeasti mikään ei varsinaisesti ole vialla. Ja paradoksaalisesti kuitenkin kaikki. Eilenkin ajellessa tuli suunnattoman lohduton olo autiotaloja nähdessäni, että mikä se tämän jutun suola on. Ehkä tuo mainitsemasi perhe ja läheiset tietysti.