Olen luvannyt kirjoittaa maalaisrealismia ja sen lupauksen olen pikkuisen pettänyt kepeillä päivityksillä. Oikeasti täällä ihanalla maaseudulla on välillä jokainen yksin ja masentunutkin. Käytännössä olen hoitanut kriisiäni mainitsemalla syöpäkontrollissa polvien ja lonkkien ongelmista, jonka seurauksena selkäni on kuvattu kahdesti, huoh. Olen myös lukenut Ben Furmania, fokusoinnin perusteita ja muita luonteelleni ominaisia ratkaisukeskeisiä opastuksia, jonka seurauksena olen ukkokultaa keskusteluttaessani saanut hänet varmaan unelmoimaan naisettomasta maailmankaikkeudesta.
Tällä hetkellä ainut pelastus on kesäduuni ja Sherwoodin iloiset veikot, joiden seurassa olen nobody ja aivojakaan ei juuri tarvita. Miten te pääsette tästä viidenkympin seudusta yli? Mistä löytyy tarkoitus? Mikä on suunta? Onko mitään tärkeää?
Driving two hours a day, working eight hours with happy fellows of Sherwood (realty services team) and walking in the nature has kept me sane for the last weeks. No thinking, no status. This is called midlife crisis, I guess.
Legs hurt, nights are awful and life seems to be an absurd paradox.
Living in the countryside
makes you happy they say. Noup. You have every psychological periods as
everyone else and depression can catch you even harder, because the community
is so small. Can you give me any advice, how to get over? What is important? Is
anything important? What is the meaning of the life?