Viikko sitten kävelin Oysin ovesta ulos, soitin miehelle ja ryhdyin märisemään. Sitten soitin äidilleni ja itkeä turuutin lisää. Ja parhaille kavereille ja taas vollotin :) Ihan silkasta helpotuksesta! Viimeinen sädehoito!
Kiitokset kaikille tuestanne tänä talvena! Ja lääkäreille ja hoitajille! Merkillinen olo! Hurjan onnellinen ja silti epävarma, että osaanko enää elääkään normaalisti.
Ja mitäpä tästä hässäkästä opin? No, en yhtään mitään. Luonteeni ei jalostunut yhtään, häslään, tuittuilen, tuhlaan aikaani, olen huolimaton. Mutta elän. Joku sanoi, että pitäisi odottaa jälkitarkastukseen, ennenkuin intoilee! Ehei, nyt on aika intoilla, joka päivä, aina kun vain vähänkin jaksaa, sillä sen kyllä opin, ettei huomisesta voi olla ihan varma...
 |
| Lukekaapa joskus Hymyilevä Apollo kaikessa rauhassa. Tätini aikanaan lausui sitä uudenvuodenjuhlissamme. Aivan uskomaton runo, energiaa täynnä! |
When I left the hospital a week ago, I phoned my husband and started to cry. Then I phoned my mother and started to cry. And my two best friends.. and started to cry. I was so happy! No more cancer treatments!
Thank you to everyone for your support! And thank you to the doctors and nurses! Someone told me to wait till the check-up, before I celebrate. No, I want to be happy now, because the only thing I learned during the winter was, that you never know about the future.
