Ruoka, lähiruoka, itehommattu ruoka

Hirvenlihakeitto, pottumaito, nyrkkirieska, vohvelit mustikkahunajan kera, vadelmat... Ja mistä peräisin? Kylän hirviporukalta liha, peruna omasta maasta, rieska anopin leipomaa, hunaja työkaverin mehiläisiltä, vatut yhtiön avohakkuuaukolta ite poimittu. Tätä listaa voisi jatkaa aika pitkään, mutta tämä on pelin henki, kun itehommatusta ruuasta puhutaan.
Eli nytpä kerron lupaamani tee-se-itse lähiruokatutkimusten tulokset.
Kaupasta löytyy Kainuussa tuotettu merkkejä vihannesosastolta. Oman kylän leipäjuustoa löytyy. Joutsenlipulla ja suomenlipulla suunnistaen löytyy kotimaista tuotetta, mutta ihan se tälläkylällätuotettu ei satu silmään.
Pitää osata etsiä tai pikemminkin löytää. Kun tietää, että kaveri tuottaa mustikkajauheella terästettyä hunajaa, katse pysähtyy hunajahyllyn komistuksiin. Leipä on onneksi tällä kirkolla leivottua. Ja kalatiskillä kerrotaan, missä järvessä hauki ui verkkoon. Mutta tämähän on lähiruokaa! Pitääkö sen ollakaan leivinpöydältä mukaan nostettua? Riittäähän se, että tietää aamulla vastaan pyöräilevän rouvan palaavan leipomon aamuvuorosta.
Keskiverto perukkalainen; eläkeläinen, työtön, pätkätyöläinen tai pientä maatilkkuansa hoiteleva matalapalkkatyössä käyvä elämäntaiteilija käyttää luonnonantimia sen kun kerkiää, miettimättä käsitettä "lähiruoka". Itse asiassa lähiruualla on kalliilta kalskahtava kaiku ja se herättää hilpeyttä. Oman järven kala on vain oman järven kala. So what? Rahaa on sen verran niukalti, että kaupasta ostetaan edullisin vaihtoehto. Se on selviytymistä.
Synninpäästö siis meille, joille lähiruoka on arkinen käsite! Ostetaan kotimaista, maakunnallista tai vaikka sitten oman kylän evästä, kunhan muistetaan arvostaa ruokaa, olipa se kallista tai halpaa.

Suomussalmen mustikkahunajaa

Elk soup (our villages hunting group), potato-milk (potatoes from our own field), barley bread (grandma made it), waffles with blueberry honey ( my workmate has bees) and raspberries (from a clear cutting area near our house). This is my kitchen; boring, everyday choices:)
Generally local food is now very fashionable, but we use fish, meat, berries and mushrooms of our own village every day and it is nothing to fuss about.
In the village supermarket the local food is not specially advertised, but it exists. The price is higher and for a pensioner, jobless or a person with low incomes, it is not even possible to follow the food fashion.
But does it really matter? If possible, let´s buy domestic or local food, but the important thing is to appreciate food, any kind of food!

Omenapuumies

Kylillä kulkee huhu miehestä, joka kasvattaa siemenistä omenapuunsa. Joku on ostanut häneltä joskus taimen. Pidän koko juttua peräkylälegendana, mutta sitten yllättäen pääsen jäljille ja eräänä ukkoshelteisenä päivänä saan vaeltaa merkillisen puutarhan kätköissä monta tuntia.
Keskellä kaikkea ja ei mitään nököttää satujen talo pienine parvekkeineen. Piha on mäen kätkössä, kasvillisuuden sulkemana, mikroilmasto hipoo keski-suomen olosuhteita kuutosvyöhykkeellä. Kymmeniä erilaisia omenapuita, kirsikoita, luumuja, päärynä, kultasade, tammipuita, viikuna, kiivi...osa selvinneet talvista ulkona suuriksi puiksi asti. Osa siirtyy talvilevolle vanhan maatilan rakennuksiin. Jänissuojia kymmenin metrein, viivasuoria kasvimaita ilman rikan rikkaa, pieniä kelloja puissa, humalakaari, kärrynpyörä punamultaseinällä. 
Isäntä harmittelee työlästä puutarhaansa, kaikkea ei jaksa kitkeä. Mutta kitkemisen merkitys pienenee tarinan edetessä, sillä jokaisella kasvilla on nimi, tarina, tuoksu ja maku. Heinien valtaamat puutarhan sopukat vain lisäävät taianomaista tunnelmaa. Kylän tarinoiden vanhat tapahtumat voisivat olla tässä ja nyt, vaikka jostakin kuuluukin jäätelöauton soitto.
Jospa joskus joku kestävimmistä hoidokeista pääsee jalostukseen, toivomme ja uskomme.
Palaan pikitielle päästäni pyörällä. Oliko se unta?

There`s a rumor about an apple-man and his garden, where rare apples blossom every June, even after hard winters. It must be some periphery tale; we live so far north that snowstorm in June is quite possible and even our domestic trees must be selected among their ability to stand snow and freeze.

But one day I meet this man. And in a warm afternoon before thunder I get a chance to wander around this magical garden. 

It is a tiny old farm house (with balcony, which reminds me of Anne of Green Gables) surrounded by apples, cherries, plums, oaks, laburnum... Kiwi and fig tree have spent the winter gently sheltered in an old shed. In a rolls there`s huge amounts of hare nets to cover the precious trees. Herbs and vegetables grow in clean benches. Lovely decorations are made of old bells and iron pots.

Sorry for the weeds, he says. But the weeds only strengthen the odd spirit of this garden. Old tales come alive, though the sound of the ice cream van bell somewhere in the neighborhood. 

All the plants have a name, origin, story, smell, taste. Some day one of these strong trees will be taken to the breeding program, we hope. The dream keeps the old farm alive.

When I return to the city center, I wonder, if I was dreaming. 

,

Green care-työmatka

Ajomatka töistä kotiin suomutaa varpaiden välissä ei ehkä täytä green care-mielikuvan kriteereitä, mutta sitä se minulle tänään oli. Työpäivä hankkeessa oli tänään pitkä ja vaiheikas ja nautin kyllä joka hetkestä, mutta puoli seitsemältä ajellessani kotiin olin kyllä niin fyysisesti kuin henkisestikin virkistyksen tarpeessa. 
Suon kohdalla jarrutin ihastelemaan juuri kukkalumeen peittynyttä mättäikköä ja sen kummemmin ajattelematta ryntäsin lenkkareissa kameran kanssa jängälle. Vasta kun jalat suomutaan uponneena vedin tuoreen koivunlehden ja rahkasammalen tuoksua kuin huumetta keuhkoihini, huomasin hymyileväni.  Väsymys oli kaikonnut. Olkaapa kateellisia ystävät; täällä eletään green carea joka päivä. Tästä voi klikata lisätietoa aiheesta.
I really enjoy my work in my project, but after 12 hours of passionate work for village landscape today I was exhausted. On my way home in the evening, I suddenly put on the brake. The swamp was covered with snow-white hare`s tale and I rushed to take some pictures. Only when I stood there sunken to the mud in my sneakers and breathing drug-like birch and sphagnum smell, I noticed that the tiredness was gone. This is my daily green care, to live in the countryside, getting natures energizing effects for free.You`ll find Finnish page of green care here and some lovely pictures of our nature.

Tupasvillan kukinta on jo mennyt, kun näemme valkeat siemenhaituvat

Maatilan kevättöitä

 Erityisen ylpeä olen kylämme naisten konetaidoista. Puolenkymmentä naista pystyy hoitamaan maatilansa vaikka kokonaan yksin, peltotöistä lähtien. Sitten on meitä satunnaisajajia. Liki 80-vuotias anoppinikin siirtää vielä pellolla traktoria jos tarpeen.
Itse olen traktorityössä kerran pari vuodessa, tänään kivenkeruussa. Yleensä saan kunnian olla etukuormaaja-ajaja, mutta tultuani töistä myöhään tänään, sain kärrytraktorin. No, maisemissa ei ole valittamista. Ja eihän se kivikään kasvamasta kiellä.
 I am very proud of the women of our village. Many of them are capable to do all the farming work alone, even all tractor work. I belong to those who drive tractor if it is necessary. For me it means rock picking every spring. This time I got Valmet, usually I am the user of the Massey with front loader, but I came to the field too late. This time we didn’t need help of the grandparents. But even my mother-in-law (80 years) sure comes to drive if needed. 

Ei ole elämä kuin elokuvissa

Kevättalvella kun Tapio pui riihtä, kävelimme korvat luimussa pihalla katsomatta metsään. Taloa ympäröivistä satavuotisista kuusikoista kuului humina ja pauke ja kun korviin kantautui pitempi rohina ja roiskaus, livahdimme   pirttiin tympeissämme. Kevään valossa metsästä alkoi näkyä tuho, mitä tykkylumi ja kova tuuli saavat aikaan. Luonto on julmasti katkonut puita kuin tulitikkuja ja kaatanut niitä juurineen päivineen. Lumen sulettua vahingon jo alkaa hyväksyä ja pihaa suojaavien metsien kohtaloa on pohdittu talonväen ja puunostajan voimin. Näillä näkymin metsään tehdään maiseman vuoksi varovainen hakkuu, johon istutetaan uudet taimet. 

Että tämmöistä maalaisrealismia tällä kertaa. 

In March it often blows hard and people call it Tapio`s threshing. In the old Finnish tales Tapio is a forest god and wind loosens the seeds of the trees. This time the wind with the help of the crown snow-load loosened even more. Hundred year old spruces fell down and broke in pieces. 

We heard the cracking in the forest around our house that day. Although you know  what’s going on, you try to deny it in your mind. In the forests near home it is like losing dear friends, when the big trees fall. But during the spring we have decided to cut the fallen trees and plant new spruces. We try to leave as much old trees as possible for the landscape.

Well, living in the middle of the nature doesn't mean you can control it.

Navetalla pelataan palloa

Maatilalla käy aikamoinen vilske. Kun meillä oli vielä lypsykarja, kävi tilalla kolmisensataa "vierailijaa" vuodessa: maitoauto, rehurekat, tavarantoimittajat, seminologi, eläinlääkäri, maitotilaneuvoja, jalostusneuvoja, eu-tarkastajia, rehu- ja tarvikemyyjiä, puunostajia ja tinkimaidonkin hakijoita.

Nyt hiehokarjan myötä on liikenne vähentynyt kolmasosaan. Tänään toi seminologi uusia vassunalkuja hiehoille. 

Seminologin työ on karjatilalle yksi peruskivistä. Jos eläimet eivät kanna uutta elämää, ei tule maitoakaan. 

"Siementäjä" ajaa järjettömiä kilometrimääriä säässä kuin säässä, pyhää arkea. Tilalla käyvät öljy- ja rehurekat purkavat lastinsa omin avuin, mutta seminologin käynti on mukava kohokohta tilan arjessa, ehditään jutella uuden elämän äärellä. Hiehokarjaa kiinnosti tänään enemmän pallonpeluu, kuin ihmisten jutut.

When we still had a dairy farm, there were about 300 visitors on our farm every year. Milk, oil and feed trucks, goods for production, vet, councils, advisers, salesmen and buyers. Now we raise heifers and traffic has decreased; now there are only about 100 visitors. 

Insemination is one of the most important works in a farm. Cows produce milk to their calves. We buy this service and these professionals are always nice to meet. Heifers love to play as you can see from today's pictures. Our cat Nuka also wanted to chat with Lassi and the visitor.

Killikin tuumaustuokiolla seminologin ja isännän kanssa

Itsepalveluharjalla riittää käyttäjiä

Nenää kutittaa

Navetan nuorisolla on aikaa leikkiä

Me tykätään pelata kumipallolla

Roopurin jälet

Iltana muutamana olin juuri vaipumassa uneen, kun ukkoni totesi iänikuisen lehtensä takaa, että "se on siis Robur". Jaha.
Muualta muuttaneelle kainuulaisten juttelu on muikeaa kuultavaa. Paikallisoriginaalin kertoessa kävelleensä mustikkapaikkaan roopurin jälkeä pitkin, jää miettimään enemmän sitä jäljen jättäjää, kuin salaista mustikka-apajaa. Metsäkoneen jäljistä on kysymys, mutta...Nyt siis löytyi se kantasana Koneviesti-lehden jutusta. Robur oli suomessa Massikan pohjalta valmistettu metsätraktori.
Oma lukunsa ovat paikat, joiden nimen perusteella ei ulkopuolinen perille löydä. Nykyään kerron jo sujuvasti nähneeni ketun jäljet maitokopin luona, vaikka maitokoppi oli siirtynyt naapurin Taunon pellon laitaan jo kymmenen vuotta ennen muuttoani tälle vaaralle. Lenkillä käyn Kapulasillassa, vaikka siinä on mahtanut viimeksi olla moinen anopin nuoruudessa.
On niitäkin sanoja, joilla ei liene järjellistä alkuperää. Puuverstaamme on jostain syystä Röhölä.
Sukunimien kanssa onkin sitten jo aivan toivotonta. Niitä ei käytetä. Niillä ei ole merkitystä, sillä kaikki ovat Keräsiä, Heikkisiä tai Kemppaisia. Ihmiset erotetaan talonnimen perusteella. Ja me muualta tulleet saamme nimen tulosyyn perusteella; LassinLiisa, EpunPekka...
Ja jos kainuulainen oikein innostuu puhumaan, hän tokaisee seuralaisilleen, että "ou vaiti". Eikä siitä kukaan suutu, eikä se todellakaan ketään hiljaiseksi saa, päinvastoin.

I have been wondering what is the origin of the word "roopuri". It is only one of the funny words here in this village, which I never heard in my childhood and there`s only 300 km between these villages. Of course it had to be a harvester, because we walked in the forest along "roopuri" tracks. One evening Lassi found the explanation from the magazine: it had been a domestic forest tractor based on the Massey Ferguson tractors.
When you come to Kainuu, you can forget about the surnames too. If 80 000 people are mainly Keränen, Heikkinen or Kemppainen families, it really is easier to call them after the name of the house where they live.
House name is not connected to the newcomers like me. I guess I will be called LassinLiisa (describing my reasons to be here) for long.
The local "addresses" describe the farming traditions, which disappeared decades ago. You`ll never find the destination if you search for "a milk loading bridge" or "stick bridge", but the villagers still talk about them as if they existed.
The dialect of Kainuu is really entertaining, even though I sometimes don´t even understand the point of the story.